Lastuja

Sinä Lauri et ilmeisesti muista, ainakaan tarkalleen isoisäämme, Taata, Toivo Kiviniemeä. Hän oli kunnioitettu kyläseppä, joka takoi ja rakensi paljon hevosrekiä, yms. Tarjosin Taatalle kerran karamelleja, niin hän sanoi, että en syö. Kysyin että miksi ei, niin hän sanoi, että ne ovat hyviä syödä, mutta pahoja paskata.
Kysyin, että miksi Sinulla on pitkät varpaan kynnet, niin hän vastasi, että sen verran pitää kynsiä olla, että kun paha hätä tulee, niin pääsee puuhun karkuun. Taatan huumoria, ei hymyillyt, mutta kunnioitin hänen suoraviivaista, rehellistä asennettaan, eli tosi miehisyyttä.

Minun Antti-veli kertoi, että äiti oli pyytänyt hänen hakemaan Tähti-hevosemme laitumelta, illan hämärtyessä. Kertoi, että oli hypännyt vähäisen pelto-ojan yli, hevosta taluttaessaan ja hojaantunut nurin. Kertoi menettäneensä tajunnan, koska ilmeisesti hevosen kavio sen verran ohimoon kopsahti. Heräsi, kun hevonen vierellään seisten, höplätti huulillaan hänen kasvojaan. Uskomatonta, miten ihmeen viisas eläin hevonen on. Antti oli ainoastaan riimusta taluttaen kuljettanut hevosta ja tämä alkoi lasta elvyttämään. Ei poistunut vapaana paikalta, joka olisi ollut mahdollista.
Tämä hevonen oli tosi voimakas ja isävainaa kertoi, että kerran hän syyllistyi sen kanssa virheeseen, josta laskun maksoi. Oli puukuorman kanssa metsässä ja kehoitti hevosta lähtemään. Tähti-hevonen nykäisi ja sen jälkeen molemmin puolin katsoi taakseen, koska kuorma ei irronnut. Hän käski hevosta lähtemään ja silloin länki katkesi. Isä kertoi hevosta taputelleensa ja antoi ymmärtää virheensä. Reet olivat lumessa kannon päälle juuttuneet.

Meidän isoisämme, Taata, Toivo Kiviniemi, omisti aikanaan tosi hyvän hevosen. Kun hän aikanaan lopettei ruumiillisen työn teon, luovutti hän hevosen minun kotini käyttöön. Tällä hevosella minäkin lapsuuteni ajelin. Sen hevosen kuormitukseen ilmeisesti rinnastin Kunnalliskodin talomiehen ajamia halkokuormia, jotka ei ilmeisesti olleet aivantosi työhevosen kuormitukseen verrattavia. Hevosen nimi oli Tähti ja aikanaan parhaat kantakirjatulokset suorittanut, mitä tammahevoselta vaaditaan kokeissa. Tämän hevosen oli Taata varsasta saakka kasvattanut ja tämän varsat olivat aikanaan Viljamin, Einon ja Uunon hevosten jälkeläisiä.
Taata oli opettanut hevosen vihaiseksi, koska hevosmiehet pelkäsivät ennen vanhaan, että heidän hevoselle annetaan myrkkyä tai jotain muuta vahingoittavaa. Minun antoi hevonen kahdeksan (8) vuotiaana jo valjastaa, mutta vieraalla henkilöllä ei ollut lähelle asiaa. Naapuri tuli hevosta joskus lainaamaan, niin sanoin isälle, että miten hän tulee toimeen, jos puiden ajossa ajaa hevosen pääsemättömään paikkaan. Isä sanoi, että valjasta vain hevonen hänelle, kyllä hän sen kanssa pärjää. Hevonen oli työn teossa itse rauhallisuus. Taata oli vanhan hevosmiehen tapaan opettanut myös sen, että nopeutta myös riittää. Kun maantiellä ajettaessa, tämä havaitsi tiesuoran päässä toisen hevosen, niin silloin käskemällä lähdettiin, ja kovaa. Oli kovasuinen, eikä mikään hillinnyt sillä hetkellä kovia menohaluja. Heti kun tämä oli tavoitteensa saavuttanut ja ohittanut tavoitteensa, vilkuili kuin ivallisesti taakseen ja hillitsi vaistomaisesti vauhtinsa.
Sodan jälkeen, pohjanmaalle ajoivat kuorma-autot heinäkuormia. Kuormat olivat irtoheinää ja autot hitaampia, puukaasuautoja, kuin myös maantiet heikkokuntoisempia, mäkisiä sorateitä. Parkanon kirkolla kävivät isännät hevosilla myllyreissujaan, kuten myös Taata toteutti. Kertoi, että useammankin kerran, kun hän kotimatkaansa ajoi, kulki samaan suuntaan pohjanmaalle ajava kuorma-auto heinälasteineen. Kertoi, että silloin ei "Tähti"-hevosta mikään pidätellyt, vaan tämä Linnankylän tienhaaraan saakka juoksi heinälastia vievän kuorma-auton jäljessä ja koko ajan söi heiniä kuormasta.

Siihen aikaan, ei öljy- eikä sähkölämmityksiä tunnettu. Parkanon Keskuskansakoulukin oli puulämmitteinen. Kunnan puolesta oli koululle puutoimitukset ja koulun takapihalla oli jatkuvasti koivuhalkopinot. Näitä paikalle hevosvetoisena ajoi Kunnalliskodin Talonmies, joka apureineen käytti siellä asuvia miesasukkeja, sellaisia minunmoisia, kuten Parkanossa sanottiin. Olihan asukeille samalla hyvää terapiahoitoa. Muistan, kun isäsi kertoi kerran seuranneensa miesten puuhastelua. Latoivat metrisiä koivuhalkoja pinoon, kun yllättäen eräs kavereista alkoi halolla tökkimään pinoa, sanoen: "Mene vain sinne, mene vain ja vedä se häntäskin."

Siihen aikaan, ei koulussa, kuin ei myöskään maalaistaloissa ollut, kuin puusee, jossa tarpeet suoritettiin. Olimme Kuirinlahden talossa koulukortteeria ja Kirsti usein halusi, että menisimme kotiisi käymään. Mielestäni teillä oli niin hienoa, mihin olin tottunut ja melkein sai minua kaksi kertaa pyytää, että mukaan lähdin.
Kerran taasen tulimme ja siellä istuessamme, kuiskasin Kirstille, että minulla on vessan hätä, että lähdetään pois. Kirsti otti minua kädestä kiinni ja talutti VC:n ovelle, neuvoen että kun tarpeesi teet, vedä tuosta roikkuvasta ketjusta. Estelin, että en minä kenenkään huoneiston nurkkaan ala paskalle, mutta ajattelin hädässäni kokeilla sitä.
Paluumatkalla hän selvitti, että tarpeet eivät jää talon nurkkaan, vaan ne putkea myöten poistuvat sieltä.
Muistan, kun Kirsti seuraavan kerran taasen viivytti minua kotonasi, niin kuiskasin, että siellä ei ole kiva käydä paskalla, kun vesi roiskii persauksiin. Hän neuvoi, että laita paperi pohjalle, niin kaikki onnistuu hyvin.
Näin se sivistys on edennyt.

Yhteiskoulussa oli oppiaineena pojilla käsityö. Isäsi opetti sitä meille ja jännityksellä odotin, että miten oppilaat isääsi suhtautuvat, koska normaalissa koulunkäynnissä huomasin vallattomuutta. Harri Myllymäki-niminen kaveri Kurusta, alkoi elehtiä opintotilaisuudessa ja isäsi sotilaallisella äänellä komensi hänet ikkunaa tuiottamaan, seisten. Se oli yksioikoista, mainiten vain, että vallattomuuksia ei hyväksy ja jatkossa kaikki kävi rasvaten.
Toisella luokalla sain ruotsin- ja saksankielestä ehdot, koska sairastin keuhkokatarrin ja kertakaikkiaan, en voinut pystyä opetusta seuraamaan. Seuraavana kesänä, ehtokirjoituksiin valmistuessani, olin kotonasi ja äitisi kurssitusta kävin. Se oli kesä -53 ja isälläsi oli "setseta"- merkkinen moottoripyörä, siis tsekkiläinen. Isälläsi oli Linnanjärvessä verkkoja Kauppilan rannassa ja kyllä poika vähän aamuisin paleli, kun ajelimme verkkoja kokemaan. Kauppilan tarjoamat kahvit kylläkin lämmittivät ja todella saimme hyvin kuhakalaa. Vielä tänä päivänäkin, tunnustan kuhakalan parhaaksi soppakalaksi.

Isäni ja äitini kanssa kävimme vanhempiesi luona Kihniöllä, kun he olivat siellä opettajina. Hevosella matkan teimme. Se oli sitä aikaa, kun Keihäsen veljekset tappoivat siellä miehiä ja muistan, kun isä kyseli, että mitenkä he uskaltavat tehtäviään siellä hoitaa. Se oli sitä puukkojunkkari aikaa. Minullakin oli olo, kuin kalmistossa olisin kävellyt, kun ulos menin. Säikyin vanhempien puheita.
Onko harjaa, että vanhempi siskosi oli syntynyt juuri samaan aikaan Kihniöllä.
Isäsi kertoi, että koulussa ei auta muu oppilaitten kanssa, kuin kova kuri. Vanhoja pojankoltiaisia lepsutteli koulua ja tekivät kaikenlaiset pahat, mitä mieleen juolahti. Isäsi joutui siellä syytteeseen pahoinpitelystä, jonka kouluhallitus silloin käsitteli. Hänet vapautettiin syytteestä varoituksella. He katsoivat, että kurinpito oli aiheellinen, mutta se ei olisi saanut tapahtua toisten oppilaitten läsnäollessa. Isäsi näet tempasi vyön housuistaan ja veteli sillä poikaa persuksiin luokan edessä.
Ketään muita opettajia en siinä määrin, läheskään, kunnioita, kuin sinun isääsi Martti Kiviniemeä ja Einari Yliahoa. He olivat molemmat täydellisiä tehtävässään.
Monet kantelut Yliahokin sai toimiessaan, mutta hän oli täydellinen. Muistan hänen viimeiset sanansa Parkanon torilla, kun hänet yhdessä Arvo Kuirilahden kanssa tapasin, ennen kuolemaansa. "Vilpittömästi voin todistaa, että Vatajankylän kentillä ei olisi mitään koskaan tapahtunut, ellei siellä olisi ollut Myllyniemen veljeksiä."

Västanfjärdissä 14 12 01

L A U R I L L E

Isäsi oli nuorempana kova harrastamaan liikuntaa ja äiti kertoi hänen osallistumisistaan opettajaseminaarin aikana hiihtokilpailuihin. Muistan, kun hän tuli pimeänä talviyönä meille suksilla Kuivaskylään, paita märkänä. Äitini ripusteli hänen vaatteensa takanloimuun ja katseli isän paitoja yöksi päälle. Isäsi kertoi tulleensa Linnanjärven ja Kuivasjärven yli. Oli kertomansa mukaan raskas, nuoskakeli ja suksiin tuli jään pinnalta vesi.
Kysyin äidiltäni, että mitenkä Martti on noin märkä, vaikka siellä ei sada lainkaan, niin hän selvitti, että vaatteet ovat rasituksesta, hiestä märkiä.

Kun koulumme aloitimme, elivät Kuirinlahdessa vielä Parkanon Paroonin tyttäret, joka talo oli heidän asuintalonsa. Tämä talo oli vanha, ns. maalaistalo, jossa toisessa päässä asuivat Kuirinlahdet ja toisessa Paroonin sisarukset (vanhat piiat) Etta ja Nooni.
Nämä sisarukset olivat hyvin ystävällisiä, mutta meille opetettiin talon taholta, että kannattaa liikkua mahdollisimman huomaamattomasti. Sain sellaisen käsityksen, että he olisivat olleet hyvin "hienohipiäisiä" ja että loukkaantuisivat hyvin helposti. Kuirinlahdet kertoivat, että ne kasvattivat etanoita syötäväkseen, kuten kertoivat aatelisilla olleen tapana. Sisarukset olivat joskus kertoneet, että he ovat Saksasta ostaneet alkujaan niitä etanoita, joita he itselleen kasvattivat.
Ensimmäisen lukuvuotemme asuimme siinä vanhassa talossa ja kun seuraavaa lukuvuotta jatkoimme, asuivat Kuirinlahdet silloin uudessa talossaa. Minulla ei selvyyttä siitä, minne Paroonin tyttäret silloin olivat siirtyneet.