Lastuja

Luin Tapion muistelmia. Haluan tarkentaa muutamia niissä olleita virheitä,vaikkei asia sinänsä merkitse mitään! !. Sinervon Helvi ei ole ollut koskaan Mäntylässä piikana. Hän oli Koivuniemessä setänsä Mauri Koivuníemen luona tutustuessaan Viljamiin. Näin muistelin itse,olen asain myös tarkentanut Marketalta! 2. Tapio ei enää ollut Haukassa laisinkaan,kun Väinö Laine muutti Linnankylään ja perusti sinne kaupan.Tapio kertoi käyneensä Laineella ja seurannensa kun Haukkaluoma joi Laineella kaljaa!! Tapio tietenkin kävi Laineella -saattoi seurata ko.miestä,muttei hän ollut enää Haukassa. Tapio oli jo mennyt takaisin Myllyniemeen ennenkuin Laineen kauppaa edes perustettiin! 3. Kolmas virhe oli se, kun Tapio asuessaan Kirstin kanssa koulukortteerissa Kuirinlahdessa sanoi poikennensa Laineella ,samaisessa paikassa ,jossa isän talo on edelleen! Kun isä rakensi talon kyseiseen paikkaan ,niin Myllyniemen Tapio oli jo ollut pois keskikoulusta muutamia vuosia. Laineen talohan rakennettiin v.60-61,Tapion koulu oli päättynyt vuosia aikaisemmin! Saattoi hän tietysti poiketa Laineella,muttei koulunkäynnin yhteydessä,koska koko taloa ei silloin vielä ollut! Eiväthän nämä sinänsä merkitse mitään,mutta Tapion muistelmat ovat niiltä osin väärin ajoitettuja!!...että tälleen! Riitta

26. lokakuuta 2006 12:33:25

Kun vuosikymmenet kuljin peräpohjolassa. Lapissa sukulaiseni Rajajoosepin asuinsijoilla Inarin-Ivalon korkeudella, kuin myös norjan Finnmarkin läänissä, niin välietappini meno- ja paluumatkoilla oli Jyväskylän lähellä, Muurame. Vanhempamme serkku, Toivo Santakallio otti sukulaispojan aina avosylin vastaan. Hänen sanontansa toistuvasti oli, että hän ei sukulaisiaan tapa(a), kuin hautajaisissa ja joskus sattumanvaraisesti häissä. Siksi poikkea aina kutsumatta ja erikseen ilmoittamatta. Olet tervetullut aina taloon ja yöpyminenkin järjestyy.
Näin tapahtuikin ja oli joskus yömyöhä, kun reisusta palasin. Ei milloinkaan aikataulua, vaan kuten vapaa luonnonlapsi liikkuu. Useimmiten oli saalista, kalaa, tuliaisina. Rauha oli aina heti valmis renssaamaan n. perkaamaan. Sanoi aina, että mielelläni tämän työn teen, kun joku komeita kaloja vain antaa.
Yömyöhään kertoi Toivo tarinoitaan, joita mielenkiinnolla kuuntelin. Rauha usein tarinan alussa mainitsi, että sen tapahtuman sinä Toivo olet jo aikaisemmin Tapiolle kertonut ja näin siirryttiin seuraavaan.
Poikkeuksetta Toivo Santakallio alkoi tarinoinnin Toivo Kiviniemestä, isoisästämme, Taatasta. Juuri siksi, koska mainitsi näin sukujuuremme: ”Se oli suuri, yhteiskunnallinen apu, ikimuistoinen, minkä Toivo Kiviniemi teki Kihniön kunnalle. Yleensä puhutaan sadoista metreistä, kun joku ojaa on kaivanut. Hän teki sitä ojatyötä kilometrikaupalla, vuosien aikana, kun pitäjän alueella valtion mailla, kuivatettiin valtaisat suoalueet. On paljon ihmisiä, jotka eivät asiasta paljon tiedä, mutta itse olen aikoinaan paikan päällä sen työmäärän nähnyt.”
Toivo Santakallion arvion mukaan, ko. pitäjän pinta-alasta valtaosa olisi ollut aikanaan suomaata. Armas Kiviniemi, poikansa, oli vartuttuaan Taatan kaverina ojatyömailla.
Vastaavanlainen puurtaja oli Viljami Kiviniemi. Viljami meni Mäntylän piian, Helvin kanssa avioon ja siitä kun Taata ei kerrotun mukaan oikein tykännyt, Helvi ja Viljami pakenivat korpeen, jonne asettuivat asumaan. Viljamin sanonta oli nuorena, että hän raivaa ja ojittaa peltoa niin paljon, että talo tulee olemaan Parkanon alueella mahtavin. Näin toimi siihen saakka, kunnes selkä teki tenän. Ei pystynyt sen jälkeen jatkamaan urakkaansa ja oli tyytyminen hoitamaan vain sen peltoalan, jonka oli Sinervossa valmiiksi saanut. Olivat Helvi ja Viljami minun, allekirjoittaneen kummivanhempia. Metsäalueellaan hän halusi minulle esitellä määräalaa suon reunassa, jonka oli jo ehtinyt terveenä ojittaa. Kuokkiminen peltomaaksi kuitenkin jäi terveydellisistä syistä. Viljami yritti talolleen jatkajaa. Viisi lasta siunaantui, mutta kaikki tyttölapsia.
Eino Kiviniemi pääsi isännäksi Haukkaluoman taloon, koska Maija (Maria) oli talon ainoa lapsi. Tällä tavalla Eino sai hoitaakseen valmiit pellot, joita on sanottukin Linnankylän viljavimmiksi. Varmasti todella sitä on.

Juhlatilaisuuteen keväällä olitte todella panostaneet kovasti. Paljon olisi kerrottavaa, mutta järjestelyyn ei voi sekoilla ns. juontajan osaan. Tulee helposti tunnelma: ”juupas, eipäs” –tilanteesta.
Olin varautunut siihen, että pääpaino luonnollisesti olisi esivanhemmille. Siksi olisin toivonut esiintuoda sen, mikä työpanos oli Taatalla ja Mummolla, viedä perhettään eteenpäin. Heillä oli todella puutteelliset olosuhteet jälkeen sen, kun amerikoista aikoinaan tänne palasivat. Olen seitsenvuotiaana maistanut mummolassa ”pettuleipää”, jota mummo säilytti muistonaan aitassa (bodissa). Hän kertoi, että nälkäpäivinä tällaista leipääkin söimme, kun ei vilja riittänyt. Leipä kätkettiin viljalaariin, jossa säilyi muheana. Hän taittoi murenet maistettavaksi siitä, paikallaolleille lapsille.
Koko edesmennyt Kihniön kansa, tunsi ja muisti Toivo Kiviniemen ja Hermanni Hirviniemen, (veljekset), pitäjän kuuluisina ojankaivajina.
Nyt kerron ensiksi Hermannista, joka kuokki ja ojitti Kuivasjärven kylään, Kankarin tien varteen, tunnetut, kuuluisat 300-metriä pitkät peltosarat. Tiettävästi ovat tänä päivänäkin vielä näkyvissä. Olivat pellot ilmeisesti työnäyte, mutta lisää paineli kunnan ja omaan käyttöönsä. Hermannilta ensimmäinen vaimo kuoli tuperkeliin ja toisessa vihkitilaisuudessa olin itse hänen kotonaan läsnä.
Se puute ja köyhyys, voin sen elehtiä sinulle, en kirjallisesti. Veljekset isoja miehenjärkäleitä nuoren pojan silmissä. Kunnioitukseni heitä kohtaan, ruumiillisen työn tekijöinä, oli ja on ikuista. Perinteelliset työtavat, kuten perinneruoat, ovat iskostuneet kunnioituksella omiin tapoihini.
Silloin kun Toivo-Taatamme tuli amerikoista, oli parhaillaan Kihniön alueen kuivatukset. Oli pula kaikesta ja Taatakin otti elämäntehtäväkseen hankkia perheelleen elatusta ojankaivuusta. Sivutoimisena hoiteli kotipeltojensa ojituksen, mutta ansaitakseen, hän meni kunnan ojitus-urakointiin. Oli näet kyseisellä pitäjän alueella kuivatus-suunnitelma.
On kerrottu, että hän hoiteli työtä katkeamatta, syksyin, keväin ja kelien salliessa. Luonnollisesti kotityöt jäivät paljon mummon ja lastensa hoitoon, kuten karjanhoito.
Tosi tietoa on, että kun Armas Kiviniemi varttui voimiinsa, oli hän isänsä kaverina ojatyömailla koko ajan. Armas syntyi 1915, toinen päivä maaliskuuta. Suuresta työpanoksesta isänsä kanssa, Armas sai Taatalta siunauksen rakentaa oma talonsa kantatalon viereen. Tietoni katteena on Toivo Santakallion, s. 02 10 1909 – k. 06 09 2000 kertomukset.
Santakallion luona vierailin Keski-Suomessa, Muuramen pitäjässä säännöllisesti usean kerran vuodessa hänen eläessään. Kertoili vanhoja tapahtuneita kaiken aikaa. Oli innokas kalamies aina, kuten allekirjoittanutkin. Toivo Santakallio oli Kihniöltä syntyisin ja meidän vanhempiemme serkku. Hänenkin ensimmäinen vaimonsa kuoli tuperkeliin ja josta avioliitosta oli kolme poikaa. Lapsetkin ovat kuolleet isänsä jälkeen. Toivon Rauha-vaimonsa elää Muuramessa. Toivon lapsista vammautui Uolevi pahasti liikenneonnettomuudessa. Jorma piti pajafirmaa Jyväskylässä. Erkki rakenteli uusiin taloihin ilmastointilaitteita ja loppuaikoina toimi laitteiden tarkastajana, hyväksyjänä. Erkki sokeutui pikkuhiljaa ja kuollessaan oli jo aivan sokea. Rauha-vaimonsa kanssa Toivo sai kolme tyttölasta, jotka ovat ammatissa Jyväskylässä, sairaanhoitajina.
Viljami Kiviniemi ja Toivo Santakallio olivat keskenään hyvät kumppanukset elämänsä varrella, paljon yksissä tuumin. Viljami oli vuotta vanhempi syntyessään 1908. Kiinnostuksen kestäessä tulen kertomaan lisää Viljamista ja myös Santakallion Toivosta.
Sukujuhlassa esitettiin Toivo Kiviniemen, ”Taatan” pojista joukkokuva, johon jälkeenpäin oli sukkeroitu myös Martin kuva. Tämä on jatkosotaan lähtökuva 15.6.1941, jonka on ottanut Parkanon keskustassa ollut pikavalokuvaamo Anna Nieminen. Martti upseerimiehenä on ko. tehtävien johdosta lähtenyt jo aiemmin ja ei kuvaushetkellä paikalla. Martin ja Hemmilän Uunon kuvan on ottanut kiertävä kuvaaja Aatto Mäkinen Riitialasta. Kuva on otettu Hemmilän talon portailla, taloa ei enää ole. Portailla olevaa pikkupoikaa ei Uunokaan tunnistanut. Martti oli kuvanottohetkellä arviolta 18 v. Kommentit ovat Uuno Kiviniemen (olisipa hänen muistinsa).
Ns. Lapin sota oli saksalaisten saattoreissu, kun heidät poistettiin sodan jälkeen Lapin kautta maastamme. Siinä ei oltu kuten normaalissa sodankäynnissä, napit vastakkain, vaan valvonta siitä, että ko. henkilöt poistuivat maastamme määrätyllä tavalla. Tarkastettiin maisemat sitä mukaa, kun nämä etenivät maastamme. Ikävin tähän liittyvänä oli se, että sakemannit poistuessaan, ilmeisesti tykein sytyttivät kerralla koko Rovaniemen kaupungin ilmiliekkeihin. Samoin, että he ”kylvämällä” laittoivat polkumiinoja sitä mukaa maastoon, kun he etenivät, pitkin jokien ja purojen varsia, missä ajattelivat suomipojan liikkuvan. Vielä 70-luvullakin, lappalaisia vammautui näihin miinoihin. Normaalissa sodankäynnissä miinakenttä rakennetaan siten, että jokainen sotilas sen tietää ja kun edetään, se puretaan pois. Suomalaisia kuoli ja vammautui tällä retkellä 700-henkilöä ja todella suuri osa polkumiinoihin.
Sankarihaudalla Salossa, muistotilaisuudessa Linna-niminen mies kertoi Lapin reissustaan. ”Oli pisin marssi, mihin olen koskaan osallistunut. Se kesti yhtäjaksoisesti Oulun kaupungista Kilpisjärvelle saakka.”

-Asuin vuosina 1947-48 enoni Eino Kiviniemen luona. Sain kutsun Eino ja Maija Kiviniemen luokse asumaan, koska Haukkaluoman talo sijaitsee lähellä junarataa ja kun Pentti-poika –44 syntynyt, oli riski-iässä, niin valvonta oli tarpeen. Luonnollista että vanhemmat eivät jokapäiväisiltä töiltään estyneenä joka hetki pystyneet valvomaan lapsen liikkeitä.
-Linnankylän kansakoulussa kävin toisen kouluvuoteni ja opettajani siihen aikaan toimivat
Helvi ja Einari Salonen.
Viena ja Väinö Laine pitivät kyläkauppaa siihen aikaan ns. Niemisen kaupalla Linnankylässä. Siellä kokoontuivat kylän ”nestorit” päivittäin, sätkineen ja piippuineen. Airilan Jussin kertoivat hankkineen useita pilsnerikorillisia lahjaksi, kun hänellä kerrottiin olevan taito, että korillinen on kumottu kurkkuun peräjälkeen, ennen kuin hän käveli nurkan taakse ”asioilleen”.
Joskus on kerrottu, että entisissä kyläkaupoissa oli puinen sillitiinu ulko-oven pielessä ja tästä on myöskin muistikuva jäänyt minulle.
Mäntylän vanhassa pirtissä oli määräajoin elokuvaesityksiä. Yleensä niitä esitettiin seurantaloilla, kun ei sellaista ollut, oli Mäntylän iso tupa siihen käyttökelpoinen. Siellä minäkin kävin katsomassa elämäni ensimmäisen elokuvan. Oli nimeltään ”Valkoinen peura”, aito suomalainen ja hyvin koskettava. Eino Kiviniemen kanssa ajoimme hevosella Mäntylään, Maija Kiviniemen jäädessä Pentti-pojan kanssa kotiin. Muistan, että oli paukkuva pakkanen ja tosi lumiset kelit.
Juuri näinä vuosina kyläläiset viimeistelivät Harjulan tanssilavan. Lava oli valmis, mutta viranomaiset vaativat vielä pihamaalle rakennettavaksi ”juoppoputkan” tilapäisiä humalapidätyksiä varten. Näin tapahtuikin ja ensimmäisen asiakkaan nimen mukaan kyseinen ristittiinkin ”Reinon-putkaksi”. Parkanon Vatajankylästä oli nimittäin Reino Laurinaho, joka onnistui olemaan ensiasiakas.
Kerran kylän nuoret miehet olivat ennalta valmistelleet viikonloppuriehaa. Sopimuksesta hankittiin miestä väkevämpää porukalla ja juhlinta keskittyi Harjulan lavalle. Kun ensimmäistä eniten juhlinutta siirrettiin ”pahnoille” huilimaan, totesivat järjestysmiehet, että sellin ovi oli tiukasti lukittuna. Miehet olivat ennakkoon käyneet oven naulaamassa tiukasti viisituumaisilla rautanauloilla ja kesken väsynytkin sai edelleen jatkaa normaalia illanviettoaan.
Kesällä viikonlopputanssien lisäksi on lavalla pihamaata myöten vietetty jokavuotiset, perinteiset kesäjuhlat nuoruudessani aina urheilukilpailuja myöten, mutta ovat nekin ajan myötä vähitellen Latistuneet. Tapio M.

-Vanhan Kiviniemen tuvassa oli oikealta tullen seinällä vasemmalla sivusta vedettävä sänky. Siinä Toivo-taata lepäili joutessaan, johon mahtui päivälläkin pitkin pituuttaan. Ellei makaillut, niin istui sängyn edessä olevalla keinutuolilla.
Taatan keinutuolissa istuessa, kiinnitin juuri huomiota hänen paljaisiin varpaankynsiin.
”On juuri pesty lattia ja nyt se sylkäisi nuuskasylkensä sinne puhtaalle lattialle”, on jäänyt mieleen, kun Lyyti-mummo tuli lattialuutunsa kanssa Toivo-taatan keinun eteen ja pyyhkäisi lattialta roiskeet.
Olimme taasen vanhassa Kiviniemessä ja yllättäen teeriparvi talvisena päivänä lensi Armas Kiviniemen taloon johtavan tien varrella oleviin koivuihin. Porukalla ihailimme lintuja, jotka selväpiirteisinä erottuivat valkoisessa lumimaisemassa. Vanhemmat alkoivat sanoa, että olisi se hienoa, jos Uuno kävisi hakemassa sieltä meille lintupaistin. Osin pidettiin asiaa mahdottomana toteuttaa, mutta Uuno sanoi, että leikiten hän yrittää lähestyä lintuparvea aukean toiselle laidalle. Hän laittoi valkoisen lakanan peitteeksi hartioilleen ja kääräisi aseen samaan mutkaan.
Ikkunasta seurasimme tapahtumia, mutta ei Uuno kovin pitkälle aukean reunaa päässyt, kun teeret pyrähtivät lentoon. Oli luonnollista jo ennalta arvattua, sillä pakkaslumi pitää jo kävellessä oman ääntelynsä.
Toivo-taata kertoi, että he kun Linnankylän asemallekin ajelevat hevosella, ovat pitäneet aseen hevoskyydissä, heinien alla. Tällä tavalla ovat päässeet riistaeläimiä yllättämään, koska ne eivät hevosta säiky.
Toivo-taata kertoi, että hän eräänä pyhäpäivänä jälleen läksi joutessaan oravametsälle. Koira haukkui oravaa ja Toivo ampui sitä. Hän kertoi, että orava oli koko ajan puussa paikallaan, mutta alas sitä ei saanut. Hän ajatteli ampumalla tipauttaa sen ja ainakin parikymmentä laukausta kohti samaa maalia suuntasi. Ei tulosta.
Silloin hän päätti, että ei koskaan sunnuntaisin lähde metsälle aseen kanssa riistanpyyntiin, jos siihen tehtävään muuta aikaa ei ole. Kertoi, että päätös todella on pitänyt paikkansa.

-Laineen Viena ja Väinö rakensivat talonsa Parkanon kirkolla niin sanottuun koulumäkeen. Olimme viikonloppuisin siskoni Kirstin kanssa Vatajankylässä kotonamme ja kun kouluautolla, linja-autolla tulimme maanantaisin, oli meillä tunnin verran odottamista, kun koulu alkoi yhdeksältä. Poikkesimme Laineelle ja näin alkoi viikkomme jatkuvasti totutulla tavalla. Viena-tätimme keitteli kahvia ja kurkisteli ikkunasta ulos sanoen, että kyllä sieltä Marttikin kohta tulee, kun näkyi jo Häklin leipomolle kävelevän.
Martti haki maanantaiaamuina Häklin leipomolta possumunkit, koska tiesi niiden olevan ko. aamuina lämpimän tuoreita. Häklin leipomohan oli Laineen taloa vastapäätä, toisella puolen tietä.
Muistan kun ensimmäisen kerran possukahvit maanantaiaamuna juotiin, en rohjennut possumunkkia pöydästä ottaa. Munkki jäi pöydälle, niin Martti kysyi, että kenen pulla on syömättä. Sanoivat, että Tapio jätti syömättä, niin Martti sanoi, että kaikille niitä oli ja ostan aina ne määrämitalla henkilöluvun mukaan. Tapio M.

-Martti Kiviniemi toimi uutisankkurina Etelä-Pohjanmaan sanomalehdille vuosia. Kun väenkokoontumia oli seudulla ja kun olin paikanpäällä, kysyi Aili äitini heti kotiin palattuani, että oliko Martti siellä.
Uutistoimittajien tapaan Martti oli heidän joukossaan ja kamera roikkui rintansa päällä, sekä tilaisuuden tullen ikuisti tapahtumia filmaten. Kysymyksessä olivat uutisointi Ilkka-lehteen, kuin myös Vaasalehteen jossain määrin.
Martti opetteli myöskin pikakirjoitustaidon juuri lehtimiestyötä ajatellen. Pyysin hänen joskus näyttämään kirjoitusplokkiaan. Siitä kyllä ei taitamaton saanut minkäänlaista käsitystä. Ihmettelin hänelle, että hänelle, että mitenkä lehtimiehet itse siitä jotain selvää saivat, niin hän kertoi, että kirjoitus on sitä taitavalle yhtä helppoa lukea, kuin normaali kirjoitus sitä kirjoittaville.
Martti valmisti hyvin paljon itsekin mustavalkoisia filmirulliaan, jotka olivat ainoat siihen aikaan käytössä olevat. Vasta jälkeenpäin tulivat värilliset filmit käyttöön, joita kuitenkaan lehtikuvaajat eivät käyttäneet kuin vasta hyvin paljon myöhemmin.
Tapio Myllyniemi
mukana

-Silloin nuoruudessani valmistettiin rakennuksiin muuritiilet omatoimisesti savesta. Oli tietty saven ja hiekan sekoitus, jota ns. savikraanassa vaivattiin, kuten pullataikinaa. Oli pystyssä puusta rakennettu suuri hiulu, johon savet ja hiekat lapioitiin. Tätä hiulua pyöritettiin hevosella ympäri ajaen, joka oli kiinnitettynä n. kolmen metrin mittaiseen aisaan kakuleistaan, siis hevosen omista aisoista.
Hevonen ei rinkiä luonnollisesti kiertänyt käskemättä ja siihen tehtävään valittiin yleensä nuori poika. Tehtävä ei vaativa, mutta välttämätön. Tämä tehtävä lankesi automaattisesti minulle, koska olin paikalla sopivassa iässä. Tehtävää suorittamassa olin kotonani Parkanossa Myllyniemellä, sitten Kiviniemen mummolassa, jossa Uuno Kiviniemen talon tiilet valmistettiin ja kolmas piste oli Haukkaluoman talossa, Eino Kiviniemen uunitiilet, kaikilla omakotitaloon.
Tiilien valmistukseen tarvittiin useita työmiehiä, joista yleensä kaksi oli ns. leipureita, jotka löivät syntynyttä savipruukia tiilimuotteihin. Sen lisäksi tiilien kantajat, jotka kantoivat tiilet lautojen päälle kuivumaan, yleensä riihikatoksiin, kuten näissä tapauksissa jokaisessa tapahtui. Martti Kiviniemi oli jokaisessa näissä kolmessa kertomassani mukana tiiliaihioiden kannossa kuivumaan. Itse toimin hevosmiehenä, kuten kerroin.
Tiiliaihiot laitettiin kuivuttuaan ns. polttouuniin, johon ladottiin sillä tavalla, että ne voitiin polttaa ja kuivattaa lopullisesti leppäpuilla punavärilliseksi.
Viljami Kiviniemen talolla en ollut tiilenteossa, mutta muistini mukaan Martti kertoi sielläkin olleensa veljeään auttamassa kyseisessä tehtävässä.
Tapio Myllyniemi
Hengessä mukana