Lastuja

Juhlatilaisuuteen keväällä olitte todella panostaneet kovasti. Paljon olisi kerrottavaa, mutta järjestelyyn ei voi sekoilla ns. juontajan osaan. Tulee helposti tunnelma: ”juupas, eipäs” –tilanteesta.
Olin varautunut siihen, että pääpaino luonnollisesti olisi esivanhemmille. Siksi olisin toivonut esiintuoda sen, mikä työpanos oli Taatalla ja Mummolla, viedä perhettään eteenpäin. Heillä oli todella puutteelliset olosuhteet jälkeen sen, kun amerikoista aikoinaan tänne palasivat. Olen seitsenvuotiaana maistanut mummolassa ”pettuleipää”, jota mummo säilytti muistonaan aitassa (bodissa). Hän kertoi, että nälkäpäivinä tällaista leipääkin söimme, kun ei vilja riittänyt. Leipä kätkettiin viljalaariin, jossa säilyi muheana. Hän taittoi murenet maistettavaksi siitä, paikallaolleille lapsille.
Koko edesmennyt Kihniön kansa, tunsi ja muisti Toivo Kiviniemen ja Hermanni Hirviniemen, (veljekset), pitäjän kuuluisina ojankaivajina.
Nyt kerron ensiksi Hermannista, joka kuokki ja ojitti Kuivasjärven kylään, Kankarin tien varteen, tunnetut, kuuluisat 300-metriä pitkät peltosarat. Tiettävästi ovat tänä päivänäkin vielä näkyvissä. Olivat pellot ilmeisesti työnäyte, mutta lisää paineli kunnan ja omaan käyttöönsä. Hermannilta ensimmäinen vaimo kuoli tuperkeliin ja toisessa vihkitilaisuudessa olin itse hänen kotonaan läsnä.
Se puute ja köyhyys, voin sen elehtiä sinulle, en kirjallisesti. Veljekset isoja miehenjärkäleitä nuoren pojan silmissä. Kunnioitukseni heitä kohtaan, ruumiillisen työn tekijöinä, oli ja on ikuista. Perinteelliset työtavat, kuten perinneruoat, ovat iskostuneet kunnioituksella omiin tapoihini.
Silloin kun Toivo-Taatamme tuli amerikoista, oli parhaillaan Kihniön alueen kuivatukset. Oli pula kaikesta ja Taatakin otti elämäntehtäväkseen hankkia perheelleen elatusta ojankaivuusta. Sivutoimisena hoiteli kotipeltojensa ojituksen, mutta ansaitakseen, hän meni kunnan ojitus-urakointiin. Oli näet kyseisellä pitäjän alueella kuivatus-suunnitelma.
On kerrottu, että hän hoiteli työtä katkeamatta, syksyin, keväin ja kelien salliessa. Luonnollisesti kotityöt jäivät paljon mummon ja lastensa hoitoon, kuten karjanhoito.
Tosi tietoa on, että kun Armas Kiviniemi varttui voimiinsa, oli hän isänsä kaverina ojatyömailla koko ajan. Armas syntyi 1915, toinen päivä maaliskuuta. Suuresta työpanoksesta isänsä kanssa, Armas sai Taatalta siunauksen rakentaa oma talonsa kantatalon viereen. Tietoni katteena on Toivo Santakallion, s. 02 10 1909 – k. 06 09 2000 kertomukset.
Santakallion luona vierailin Keski-Suomessa, Muuramen pitäjässä säännöllisesti usean kerran vuodessa hänen eläessään. Kertoili vanhoja tapahtuneita kaiken aikaa. Oli innokas kalamies aina, kuten allekirjoittanutkin. Toivo Santakallio oli Kihniöltä syntyisin ja meidän vanhempiemme serkku. Hänenkin ensimmäinen vaimonsa kuoli tuperkeliin ja josta avioliitosta oli kolme poikaa. Lapsetkin ovat kuolleet isänsä jälkeen. Toivon Rauha-vaimonsa elää Muuramessa. Toivon lapsista vammautui Uolevi pahasti liikenneonnettomuudessa. Jorma piti pajafirmaa Jyväskylässä. Erkki rakenteli uusiin taloihin ilmastointilaitteita ja loppuaikoina toimi laitteiden tarkastajana, hyväksyjänä. Erkki sokeutui pikkuhiljaa ja kuollessaan oli jo aivan sokea. Rauha-vaimonsa kanssa Toivo sai kolme tyttölasta, jotka ovat ammatissa Jyväskylässä, sairaanhoitajina.
Viljami Kiviniemi ja Toivo Santakallio olivat keskenään hyvät kumppanukset elämänsä varrella, paljon yksissä tuumin. Viljami oli vuotta vanhempi syntyessään 1908. Kiinnostuksen kestäessä tulen kertomaan lisää Viljamista ja myös Santakallion Toivosta.
Sukujuhlassa esitettiin Toivo Kiviniemen, ”Taatan” pojista joukkokuva, johon jälkeenpäin oli sukkeroitu myös Martin kuva. Tämä on jatkosotaan lähtökuva 15.6.1941, jonka on ottanut Parkanon keskustassa ollut pikavalokuvaamo Anna Nieminen. Martti upseerimiehenä on ko. tehtävien johdosta lähtenyt jo aiemmin ja ei kuvaushetkellä paikalla. Martin ja Hemmilän Uunon kuvan on ottanut kiertävä kuvaaja Aatto Mäkinen Riitialasta. Kuva on otettu Hemmilän talon portailla, taloa ei enää ole. Portailla olevaa pikkupoikaa ei Uunokaan tunnistanut. Martti oli kuvanottohetkellä arviolta 18 v. Kommentit ovat Uuno Kiviniemen (olisipa hänen muistinsa).
Ns. Lapin sota oli saksalaisten saattoreissu, kun heidät poistettiin sodan jälkeen Lapin kautta maastamme. Siinä ei oltu kuten normaalissa sodankäynnissä, napit vastakkain, vaan valvonta siitä, että ko. henkilöt poistuivat maastamme määrätyllä tavalla. Tarkastettiin maisemat sitä mukaa, kun nämä etenivät maastamme. Ikävin tähän liittyvänä oli se, että sakemannit poistuessaan, ilmeisesti tykein sytyttivät kerralla koko Rovaniemen kaupungin ilmiliekkeihin. Samoin, että he ”kylvämällä” laittoivat polkumiinoja sitä mukaa maastoon, kun he etenivät, pitkin jokien ja purojen varsia, missä ajattelivat suomipojan liikkuvan. Vielä 70-luvullakin, lappalaisia vammautui näihin miinoihin. Normaalissa sodankäynnissä miinakenttä rakennetaan siten, että jokainen sotilas sen tietää ja kun edetään, se puretaan pois. Suomalaisia kuoli ja vammautui tällä retkellä 700-henkilöä ja todella suuri osa polkumiinoihin.
Sankarihaudalla Salossa, muistotilaisuudessa Linna-niminen mies kertoi Lapin reissustaan. ”Oli pisin marssi, mihin olen koskaan osallistunut. Se kesti yhtäjaksoisesti Oulun kaupungista Kilpisjärvelle saakka.”